Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa
jossa lumihiutaleet kuin valaistut leijat
jossa kaltevat pilvet repeilevät matkan painosta
meri on syltynharmaa tyrske, sieltä haetaan aina jotain
kirkkaanvärisin lautoin, suruun opetellen.
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Oli jokin ilta ja elokuvia ulkona ja valoja ja loistavia tuoleja
lampun lasiriekaleet ja kilisevät sydämet, tuulen suuri koneisto
kaikki muuttuu purjeeksi kun tarpeeksi puhaltaa.
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Kuin näkisi esineistä enää varjon
olemuksen jolla ei ole käyttöä
joka on vain pimeän ja valon äänetöntä liikettä
ja pisteiden ja viivojen vimmaa muodosta pois:
punainen kannu hajoaa, nimi katoaa
sormilla värähtelevät mustelmat
ovat enemmän totta kuin sormet.
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa
rävähtää syksyn keltainen lakana,
kaislojen himmenevät heilurit vasten veden teräsvaijeria.
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Taivas on oikeastaan sinistä pleksiä
jota sinä pitelet kättesi välissä
ja kyllästyttyäsi päästät otteen
ja pingotettu muovi väpättää tiehensä.
Ja onko tuo taivaansininen pallo vai maisemassa reikä
kaikki muistuttaa toisesta
sillä tavoin olen avain kipuusi, tai ehkä ohimennen jää mykistää meidät.
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa
lyön pääni hanaan ja seiniin ja kulmiin
jotta se mikä minussa on tiellä aina
väistyy eikä tule takaisin.
Suojatien vilkkuvat vastakohdat.
Ja kaduilla syksyn värit, pimeän, raudan ja ysköksien:
eikö tuo tyttö näe
hänen puseronsa on mustelmilla hänen mekkonsa valuu verta.
Jos ei edes menetys pidä meistä kiinni
kuka pitäisi
yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Tuuli henkii hopeakuulia kuperassa yössä
höyhenkorkeassa yössä
tuijotan liikennevaloon joka välkkyy keltaista. Kerro valo.
Tarkoittaako tämä lähtöä vai pysähdystä
hätäisiä muistoja auringosta
vesiä lainehtivalla kadulla
sade jota kutsut mustaksi näkyy läpi
niin kaikki mikä todella tekee kipeää.
Kun aukeava ovi repäisee kädestä nahan
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Kun lauseet ja merkitys katoavat
ja väreily on liikettä joka ei tiedä suuntaansa
vsaka stvar je podobna drugi
tako da sem jaz ključ tvoje bolečine ali pa naju led mimogrede onemi.
V svetu na katerega še vedno počasi pada mrak
udarim z glavo v pipo in v stene in v kote
da bi se tisto kar imam vedno pred sabo
umaknilo in se ne bi več vrnilo.
Nasprotja na prehodu za pešce utripajo.
Na ulicah jesenske barve, barve teme, železa in izpljunkov:
ali tista deklica ne vidi
da ima na srajci modrice, da ji z obleke kaplja kri.
Če nas niti izguba ne drži skupaj,
kdo bi nas potem
v svetu na katerega še vedno počasi pada mrak.
Veter je spihal srebrne kroglice v izbočeni noči
v pernati visoki noči
strmim v semafor na katerem utripa rumena. Povej luč.
Ali to pomeni naj grem ali naj se ustavim
prenagljeni spomini na sonce
na ulici preplavljeni z vodami
dežju skozi katerega se vidi praviš črn dež
kot je črno vse kar resnično boli.
Ko odpirajoča vrata postrgajo kožo z roke
v svetu na katerega še vedno počasi pada mrak.
Ko se stavki in pomen izgubijo
in postane valovanje gibanje ki ne pozna smeri
